Miks kummassa se on niin, että ku on kotona niin ei osaa ollenkaa hengähtää kunnolla? Tai vaikka kuinka vaan lojuis sohvalla kaakaomuki kädessä niin silti on mielessä miljoona asiaa mitä pitäis sinä päivänä vielä hoitaa.
 Täällä kirjastossa on ihanan kiireetön tunnelma. Täällä jos missä vois kokee sen kuuluisan luovan virtaustilan, flow'n, jossa kaks tuntii tuntuu kymmeneltä minuutilta.
 Ehkä osasyy tähän on ympäristön tuottamat paineet. Jos kotona jää lojumaan koneelle tai lukemaan kirjaa keittiön pöydälle vähänki pidemmäks aikaa, niin saa heti mulkaisuja päälleen. "Voisitko sä hei tiskata kun sulla näkyy olevan aikaa?"
 Mistä se yleensäkään johtuu, että ihmiset luulee, että juuri niille on joka ihmisellä varattuna vaikka kuinka paljon aikaa? Esim:

koulussa: jotkut opettajat antaa hirveesti läksyy,
koska ne ajattelee, että juuri niiden opettama aine on paras aine ja vaan sitä oikeesti tarttee. Miks opettajat ei voi tajuta, et meillä on muitaki aineita ja yleensäkki muutaki elämää ku koulu???

kotona: porukka olettaa, että mä kerkeisin joka välissä siivota huoneen ja auttaa kotitöissä. Mitä siitä tulis jos olis vaan aina kotona?

harrastuksissa: "Etkö sä hei taaskaan oo harjotellu soittoläksyjä?", opettaja kysyy. Siinähän menis muiltaki hermot jos toinen koko ajan vaan harjottelis.

 Kun kaikilla näillä ihmisillä on huono päivä yhtäaikaa, niin tulos on aika hermoja raastava. Sillon mä otan hyvän kirjan ja mukin kaakaota ja piiloudun omaan huoneeseen peittojen sisään. Siitäs saivat.