Tämä oli niitä iltoja, jolloin tiesin, että minun täytyisi mennä jo sisälle. Minua palelsi, minua odotettiin, mutta silti vain istuin puutarhan kivellä ja vain katselin ympärilleni. Tunsin itseni pieneksi. Sade oli piiskannut pehmeää maata koko päivän, mutta nyt pilvipeite oli alkanut rakoilla ja aurinko kurotti kultaisia säteitään puiden latvoihin.  Lehdettömän puun oksalla lauloi talitiainen ja jossain kauempana joku vastasi sen liverryksiin.
 Kuvittelin mielessäni kesäisen puutarhan: puinen pöytäryhmä seisoi kutsuvana minusta oikealla. Vihreä ruoho tuoksui hyvälle, aurinko paistoi korkealta ja ilma oli lämmin. Pihan perällä omenapuut kukkivat ja niiden välissä riippumatto keinui hiljaa kesätuulessa. Punainen leikkimökki seisoi pienenä omenapuiden vieressä kalliolla. Sen kummallakin reunustalla kasvoi kukkia ruukussa, kastelukannu oli kaatunut ja kallio sen alla oli hieman kostea.
 Taivas oli sininen ja korkea, kuulin lokkien naurun. Pensasaidan viereen juurtuneet nokkoset odottivat ahnaasti seuraavaa uhriaan. Tiesin kadun penasasaidan takana olevan lämmin ja se houkutteli minua seuraamaan itseään. Tiesin sen vievän minut Siwan jäätelöaltaalle, mikä tarkoittaisi lompakkoni laihtumista. Mutta tiesin myös sen, etten voisi vastustaa kesää ja niimpä alistuin sen tahtoon ja heittäydyin täysin kohtalon armoille.

Kesä<3 En jaksa odottaa:)