Viime merkinnästä on kulunut melkoisen pitkään. (Taas kerran, heh heh:D)Kevät, kevät, kevät... se tulee<3
 
Olen miettinyt, että olenkohan jotenkin mielenvikainen, kun ajatukseni eivät pysy oikeilla raiteillaan. Elämä valuu vierestä kun ajattelen vain sitä yhtä. Mutta toisaalta, kun hän on läsnä, elän niin vahvasti kuin mahdollista. Kuulen jokaisen äänen, tunnen pienimmänkin kosketuksen, huomaan siläkulmastani heti kun hän liikahtaa, ajatukseni ovat siinä hetkessä. Tai sitten tilanne voi olla ihan toinen. Hassua, miten nämä kaksi tilaa seuraavat toisiaan välittömästi. Kun kuulen hänen suustaan jotain hyvää, tai kohtaan hänen suloisen katseensa, en pysty ajattelemaan mitään, silmäni pyörivät päässä eivätkä tiedä mihin katsoa. Tilanne tuntuu epätodelliselta.
 Pitäisiköhän minun jotenkin yrittää saada ajatukseni kasaan? Se on hankalaa.
 Toinen hankaluus ovat muut ihmiset. Koulussa on vaikea olla luonnollinen, sillä yläaste on täynnä olettamuksia.

Ehkä vielä joskus... tai sitten ei.